26.8.2013

Hääkertomus jatkuu - aika sanoa tahdon

Hääpäivän jännittävin, ihmeellisin ja lopulta myös yksi ihanimpia hetkiä oli vihkiminen. Muu perhe lähti vihkipaikalle museosillalle jo puolisen tuntia ennen H-hetkeä ja kotiini viiden minuutin ajomatkan päähän jäimme vain minä, sulho ja hääautomme kuski. Apua, minulla rupeaa perhoset pyörimään vatsassa tätä kirjoittaessani, sillä niin jännittävä se viimeinen puoli tuntia oli! Aika kului piinaavan hitaasti. Me joimme sulhon kanssa kuohuviiniä, ravasimme vessassa ja tuijottelimme kelloa, jonka viisarit laahustivat eteenpäin. Viimein tuli aika lähteä kohti museosiltaa.



Matkalla kuski ja sulho puhuivat hääautomme moottorista, joka on siis sulhoni tekemä. Minua huvitti. Auto- ja moottorikeskustelut ovat hyvin tavallisia sulhon ja miespuolisten kavereidemme kesken, mutta koskaan muulloin niiden kuunteleminen ei ole ollut niin rauhoittavaa kuin matkalla vihkipaikalle. Sillalle saapuessamme kiinnitin huomiota vain siihen, että vieraiden autot olivat mahtuneet parkkiin paremmin kuin kuvittelimme eikä sillallakaan ollut sellainen tungos kuin pelkäsin. Vain vanhemmille ihmisille oli tuotu penkit ja suurin osa vieraista seisoi. Noin 140 ihmistä menee seisoessaan huomattavasti pienempään tilaan kuin etukäteen luulimme. Sää oli pilvinen, mutta tyyni ja lämmin. Pitkin hääviikkoa oli satanut vettä ja vielä hääpäivän aamunakin, mutta ennusteet vaihtelivat koko ajan ja siksi päätimme viskata B-vaihtoehdon sivuun ja mennä naimisiin museosillalla, vaikka taivaalta tulisi räntää. Silti vihkitilaisuudessa ei tullut tipan tippaa, vaikka varmuuden vuoksi sillalle oli pystytetty katos.
 
Vihkipaikalla autosta noustessamme pieni suloinen morsiusneitomme tuli reippaasti astelemaan eteemme, sitten kuljimme minä ja rakkaani pidellen toisiamme kädestä ja meidän jälkeemme tuli viulisti ja kitaristi soittaen herkkää, kaunista kansanlaulua Ol' kaunis kesäilta. Minä katselin hymyillen morsiusneitoa, sillä jos olisin nähnyt kyynelehtivät perheenjäsenet ja ystävät, olisin varmasti puhjennut itkuun minäkin. Alttari oli rakennettu pienestä pöydästä, joka oli todellisuudessa vanha kangaspuiden penkki. Sen päälle oli laitettu äitini kutoma liina ja minun vanha kastekynttiläni. Etsimme ennen vihkimistä anoppini kanssa myös sulhon vanhaa kastekynttilää, mutta sitä ei löytynyt. Äiti antoi pöytäliinan meille häiden jälkeen ja liina ja kynttilä katetaan seuraavan kerran esille sitten joskus lapsemme kastejuhlassa, jos meille lapsia suodaan. Tässä huomataan jälleen meidän häidemme yksi yllättävänkin tärkeäksi muotoutunut linja: uutta hankittiin loppujen lopuksi hyvin vähän, monet koristeet ja muut tavarat oli vanhoja ja lainattuja ja useilla esineillä oli taustallaan tarinoita ja merkityksiä.
 
Alttarin ääressä tuttu pappi hymyili rohkaisevasti ja myöhemmin hän sanoi äidilleni, että meidän vihkimisemme vanhalla sillalla oli saanut hänet herkistymään ja tilaisuus oli ollut hänen kesänsä kohokohta töiden osalta. Se tuntui kovin kivalta! Vihkitilaisuus meni hyvin. Minä ja rakkaani pidimme tiukasti toisiamme kädestä kiinni koko tilaisuuden ajan. Rukouksiin irrotimme kätemme, mutta sitten ne taas löysivät toisensa. Käden puristuksen tunne jäi ihoon vihkimisen jälkeen ja muistan sen edelleen. Meille tultiin sanomaan myöhemmin, että seisoimme ihanan lähekkäin, aivan toisiemme kyljessä kiinni, kädet yhteen kietoutuneena. Tässä oli taustalla toki vanha kansanuskomuskin. Sen mukaan hääparin on seistävä alttarilla niin lähekkäin, ettei kukaan mahdu parin väliin.




 
Sulho sanoi joutuneensa pinnistelemään kyyneleitä vastaan kohdatessaan äitini katseen. Minä sen sijaan itkin, kun pappi alkoi lukea psalmia "Paina minut sinetiksi sydäntäsi vasten", sillä olimme valinneet tilaisuuden tekstit ajatuksella ja sama teksti sai minut itkemään heinäkuussa vihkikeskustelussakin. Ääni tuli ulos murtuen, kun sanoin "tahdon", mutta sillä ei ole merkitystä, tahtomisella on. Sen sijaan nauroin, kun laitoimme toisillemme sormukset, sillä sulho meinasi laittaa omansa minulle ja minä puolestani meinasin laittaa sulhon sormuksen oikeaan nimettömään. Myöhemmin juhlassa serkkuni tuli sanomaan, että huomasi hartioideni hytkyneen naurusta! Minä ajattelin jälkeenpäin, että tilaisuus oli hyvä juuri tuollaisena. Itkettiin ja naurettiin. Oli helppoa seisoa alttarilla kaikkien muiden seisoessa takanamme, vaikka takaa kuului niiskutusta ja naurahduksiakin. Saimme myöhemmin kiitosta kauniista tilaisuudesta ja monen mukaan se oli rennompi ja intiimimpi kuin kirkkovihkiminen. Koski solisi hiljalleen sillan alla ja vieraiden mukaan se oli kuin taustamusiikkia papin puheelle. Olemme erityisen onnellisia, että päätimme tehdä vihkimisestä oman oloisen ja luonnonläheisen.
 
Vihkimisen jälkeen tuore aviopari oli yhtä leveää hymyä ja pulppuilevaa naurua! Viulisti ja kitaristi soittivat vihkimisen päätteeksi hääaiheisen vanhan kepeän kansanlaulun Lintu lensi oksalle. Vieraat puhaltelivat saippuakuplia, jotka jäivät tuulettomassa säässä leijailemaan kauniisti ilmaan. Kuplavolkkariin noustuamme sulho ja kuski olivat unohtaneet kertoa minulle (tai sitten se oli mennyt minulta toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos), että paikalta lähdetään hieman vauhdikkaammin, joten autourheilijana kunnostautunut kuskimme kurvasi renkaat ulvoen sillalta ja minä kiljuin säikähdyksestä ja sitten jo rupesi naurattamaan! Se toi hyvää kontrastia muuten niin herkkään tilaisuuteen ja taisi yllättää ja naurattaa vieraitakin. Autossa meillä oli kuohuviinipullo, jonka korkkasimme. Meitä nauratti ja hymyilytti tavattomasti! Kertasimme vihkimisen kulkua ja sulho sanoi, että huomasinko ettemme suudelleet alttarilla. En ollut huomannut sitä lainkaan ja sulhokin oli vain kiltisti odottanut papin lupaa, mitä ei ollut koskaan tullut. Minua tämä nauratti. Sain siis ensimmäisen suudelmani aviovaimona vierasjoukkomme edessä hetkeä ennen hääautoon astumista!
 
Teimme muutaman kunniakierroksen kirkonkylällä, jonka jälkeen suuntasimme juhlapaikalle. Näin alkoi juhlahumu nousta todenteolla!


 
 
 
kuvat Taru Sairanen

4 kommenttia:

  1. Aivan ihana postaus! Mikä tunnelma välittyi tekstistäsi myös tänne yövuoroon.
    Aivan huikeaa <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi, tosi kiva kuulla! Musta tuntuu, että kirjoitan nämä tosi (liiankin) yksityiskohtaisesti, mutta haluan itselleni talteen ne hetket ja fiilikset. Mahtavaa, jos se fiilis tosiaan välittyy myös teille lukijoille! :)

      Poista
  2. <3 huui meni ihan kylmät väreet :)

    VastaaPoista

Ajatuksia, ideoita, fiilistelyä...